7.4.2016
(Kansainvälisen lastenkirjallisuuden päivän (2.4.) jälkimainingeissa vähän kirjallista asiaa!)

 

Jotkut kirjat koukuttavat aivan täysillä. Pahimpaan lukukoukkuun ikinä jäin esikoiseni ollessa noin vuoden vanha – kohteena olivat J.K. Rowlingin Harry Potterit (Tammi), jotka tuli ahmittua kuukaudessa.

Nyt, muutaman vuoden jälkeen nappasin Harryn ja kumppanit jälleen käpälääni kirjahyllystä. Se on menoa taas!

(Pottereiden inspiroimana tuli piirrettyä myös oma versio Tylypahkan yli-inkvisiittorista ja lyhytaikaisesta professorista Dolores Jane Pimennosta (eng. Umbridge))

Dolores Pimento väreissä pieni copyright

( "Harryn mielestä nainen näytti aivan isolta, kalpealta rupikonnalta. Hän oli pieni ja paksu ja hänellä oli leveä, vetelä naama, kaulaa yhtä vähän kuin Vernon-sedällä ja erittäin suuri, löysähuulinen suu. Hänen silmänsä olivat suuret, pyöreät ja ulkonevat. Jopa pieni musta samettirusetti, joka nökötti hänen lyhyen kiharaisen tukkansa päällä, toi Harryn mieleen ison kärpäsen, jonka nainen pian nappaisi pitkällä tahmealla kielellään."

Lainaus kirjasta Harry Potter ja Feeniksin kilta, s. 182. J. K. Rowling. 2003. Suom. Jaana Kapari. Tammi, Helsinki.)

 

 

Lukeminen on ollut itselleni aina iso ilo, vaikka välillä uppoutuminen kirjoihin onkin jäänyt vähäisemmälle. Viime vuosina, omien lasten myötä huomaan muuttuneeni entistäkin herkemmäksi lukijaksi (ja myös kuuntelijaksi ja katsojaksi mitä radioon ja telkkariin tulee), joten aikuisten romaanien sijaan olen löytänyt lasten ja vähän nuortenkin kirjallisuuden maailman. Osittain perustelen nykyistä lukuvalikoimaani ammatillisella kiinnostuksella, mutta suurempi syy on, että viihdyn niiden maailmassa. Hulvattomassa, valoisassa, lempeässä, taianomaisessa valtakunnassa, joissa isojakin asioita voidaan käsitellä tavalla, joka rohkaisee eteenpäin. Joissa kipeistä asioista päästään yli ja matkataan eteenpäin toivoa purjeissa. Joissa kohdataan jännitystä, taisteluita ja vaaroja, joista selvitään.

 

Yksi uudehko lukurakkauteni on Colin Meloyn Sysimetsä –trilogia (Otava), joka ei ollut mikään läpilupsakka lastenkirjasarja, vaan voimakkaiden ja synkkienkin sävyjen kertomus. Ja vastustamattoman mukaansatempaava sellainen. Samaan kategoriaan laskisin myös Catherynne M. Valenten Satumaahan sijoittuvat kirjat, joista kaksi (Tyttö, joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla ja Tyttö, joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (Gummerus)) on suomennettu.

 

Täysin toista maata – vaikkakin aivan yhtä vetävää – ovat olleet Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät (Tammi), joita on tullut haalittua kirjastosta kahmalokaupalla. Ammatillisen kiinnostuksen vuoksi! Niinpä niin...
Räppääjien osalta olen kiinnostuksella seurannut myös kuvittajan vaihtumista, koska pidän sekä joukkue Havukainen&Toivosen loistavan yllätyksellisistä ja mielikuvitusrikkaista kuvituksista, mutta myös Christel Rönnsin ilmeikkäästä kuvallisesta ilmaisusta.

 

Runopuolella Jukka Itkosen tekstit ovat kolahtaneet kunnolla! Useita hänen riimittelyjään ovat osuvasti tukeneet Matti Pikkujämsän kuvat, joiden persoonallinen tyyli on tullut laajasti tunnetuksi monista eri yhteyksistä.

 

Tässä kohdassa on sanottava, että hyödyntäkää, hyvät ihmiset, kirjastojen henkilökunnan asiantuntemusta! Monenmonta mainiota uutta kirjaa olen löytänyt sillä, että olen tutustunut kirjastoissa henkilökunnan suosittelemiin ja esille ottamiin teoksiin.

 

Aikoinaan olen rakastunut mm. Anni Swaniin ja Rudolf Koivuun, slaavilaisiin satuihin, Grimmin veljesten kertomuksiin ja muihin perinteisiin kulttuuriaarteisiin. Jotkin kirjat ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta asti, ja nyt omat lapseni pyytävät, että luetaan iltasaduksi ”vanhaa kirjaa”, sitä josta osa sivuista on urheista teippailuista huolimatta irronnut (ja muutama kadonnutkin jonnekin aikojen saatossa).

 Vanha kirja 003 copyright pieni

("Vanha kirja", eli "Luetaan yhdessä satuja ja tarinoita". Kirjalito, 1982.)

 

Kohta pitäisi varmaan palata taas Narnian (Otava) syleilyyn, senkin lukemisesta on kulunut jo tovi.

 

Lukemisiin!

Kristiina

31.3.2016

 

Se on kesäaika nyt! Tekikö tiukkaa kääntää kelloja?

Tämä vuorokausirytmin aikaistaminen tuppaa useimmiten ainakin allekirjoittaneelle olevan vähän haasteellista – syyspuolella on helpompaa, kun saa murmelina uinua aamulla pidempään (elleivät pienet ja varsin omatoimiset ”herätyskellot” tule kiskomaan ylös kukonlaulun aikaan). Ja yökyöpelikin voi ajatella menevänsä aikaisin nukkumaan.

Nyt, kun tahtiin on muutama päivä totuteltu, niin kyllä tämä tästä alkaa taas suttaantua – varsinkin, kun on saanut nauttia aurinkoisista päivistä! Aurinkoenergian voimalla onkin hyvä kertoilla, mitä täällä on tullut tehtyä   sitten edellisen postauksen.

 

Hieman ennen pääsiäistä murupumpuloin Nurmon MLL:n Maalismarkkinoilla, ja sainpa taas nostaa hattua MLL:n aikaansaaville vapaaehtoisille! Mainitut markkinat ovat tällä suunnalla väkeä hyvin vetävä tapaus, jossa on niin kirpputoria kuin tuotemyyjiäkin. Kiitos ja kumarrus, oli ilo olla mukana!

 

Maalismarkkinat rekki copyright

 

Maalismarkkinat pöytä 1 copyright pieni

 

Maalismarkkinat pöytä 2 copyright pieni

 

Maalismarkkinat minä itte copyright

 

Pääsiäiseen liittyy monia perinteitä – virpomisten, pääsiäisvalkean, mämmin ja suklaamunien lisäksi lähes vakituisesti pääsiäisen tienoilla minulle pamahtaa päälle ikävä flunssa. Niin tänäkin vuonna. Tosin sisäinen kelloni pääsi tässä asiassa ilmeisesti pahan kerran edistämään, sillä olin kunnossa jo palmusunnuntaihin mennessä ja hyvä niin! Pääsiäisviikon alussa pääsin vielä pellolle hiihtämään, ja hyvä olikin että tuli mentyä, sillä pitkäperjantaihin mennessä lumet olivat jo näilläkin leveysasteilla niin sulaneet, että sivakointi olisi muistuttanut enemmän kyntämistä kuin perinteistä murtomaahiihtoa.

 

Narsissi pieni copyright

 

Niin paljon kuin nautinkin postikorttien suunnittelemisista, en ottanut tällä kertaa agendaan pääsiäiskorttien painatusta ( jos jäit kaipaamaan, niin lohdutuksen sana - lupaan, että niitä tulee ensi vuonna, ja tämä narsissikorttikin voi olla siinä joukossa mukana), sillä kynät ja siveltimet suihkivat kiivaasti muiden töiden parissa. Syyspuolella nimittäin ilmestyy uusi kirja Villami –lampaasta yhteistyössä Marjukka Niemen ja Marketiimin kanssa, ja sen kuvitusten kanssa on tullut askarreltua tiiviisti tässä kevättalvella.

 

Ehdin myös hämmentyä täysin Instagramin uusista julkaisukäytännöistä, mutta tulipahan taas opittua jotakin lisää. Kuten että julkaisuilmoitukset voivat laittaa luurin hälyttämään melko tiuhaan tahtiin, mitä useampia niitä tulee ottaneeksi käyttöön. Vanha kunnon kommentointi ja sydänten lähettäminen sykähdyttää itseäni enemmän – tykkäämällä käyttäjän julkaisuista saat kyseisen käyttäjän muitakin postauksia omaan uutisvirtaasi, aivan kuten Facebookissakin.

Tätä sosiaalisen median käytäntöjen ja teknisten aparaattien parista höyryävää hämmennystä kävin purkamaan raottamalla eilen maalaustuvan ovea, ja kyllä sielläkin saatiin taas jotakin aikaan...

 

Kevät tulee, pulkat piiloon!

 

Kristiina

7.3.2016

 

Kyllä suunnitteleminen sitten on kivaa! Uusin tuotteeksi saakka päässyt juttu on nyt tässä - "Aurora" -nimeä kantavat pannunaluset.

 

Aurora pannunaluset hangessa pieni VK

 

Kukkien piirtäminen on minusta ollut kiinnostavaa jo vuosia, ellei peräti aina. Niissä(kin) on ihan loputtomasti aihevaihtoehtoja, niiden piirtämisen parissa on tilaa sekä luovuudelle että kurinalaisille tekniikkaharjoituksille. Ja kukat - ne vain ovat niin ihania!

Kesää ja pihakukkia odotellessa tempaisin "Aurora"-sarjan tuotekuvat ulkona, vähän kesää talven keskelle!

 

Iloa viikkoosi!

 

Kristiina

1.3.2016

 

Ah, ihana aurinko! Tästä on hyvä aloittaa maaliskuu!

Tänään ajattelin jakaa pienen pohdintani roikkumisesta (lähinnä asioiden) ja aikaansaamisesta. Sitku-asioista, niistä jutuista jotka odottavat ja odottavat, mutta jotka jäävät aina joidenkin muiden asioiden tekemisen alle. Tai vain ihan tyystin pääsevät unohtumaan, oli sitten hiihtoloma tai ei.

Olen valehtelematta vuosikausia ajatellut Seinäjoella liikkuessani, että pitäisipä joku päivä ottaa oikein kamera ja käydä kuvaamassa niitä vanhoja taloja keskustan liepeiltä, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneet (koskaan kun ei tiedä, miten kauan ne vielä ovat pystyssä). Tänään sain sen vihdoin aikaiseksi!

 

Pulu säädetty pieni copyright

 

Mikä siinä onkin, että joidenkin asioiden aikaansaaminen on vain olevinaan niin kovin, kovin vaikeaa? Vanhojen ystävien tapaaminen on sydäntä lämmittävää, ja joka kerta tulee todettua, että nyt on mennyt edellisestä näkemisestä ihan liian pitkä aika. Pitää yrittää nähdä pian uudelleen!

Ja sitten väliin astuu elämä – väreineen ja varjoineen, kiireineen ja yllätyksineen. Ja arkirutiineineen, joiden rikkominen tuntuu välillä liian voimille käyvältä. Ei vain saa aikaiseksi.

 

Uusi vanha kuja pieni copyright

 

Kalenterini tuntuu säännönmukaisesti noudattavan seuraavaa lakia: pitkän aikaa saattaa olla hiljaiseloa (ainakin tapaamismerkintöjen suhteen, kotiolojen volyymitasoja, työ- tai kotityökasoja tahi leikkien vaihtuvuustiheyttä ei tässä mittauksessa seurata), ja sitten plop plop plop – jostakin ilmaantuu tapahtumia ja tapaamisia kuin plussapisteitä tilipäivänä! Ja sen jälkeen laskeudutaan taas hetkeksi rauhoittumaan odotellessa uutta, sosiaalisesti vilkkaamman almanakan aikakautta.

 

Tänään on oikein hyvä päivä tehdä juuri se juttu, joka on pitkään odottanut toteutumistaan.

Kirjoita kirje. Soita kaverille. Käy moikkaamassa mummoa, omaa tai naapurin. Tyhjennä pesukoneen nukkasihti tai ota varmuuskopiot koneelle ladatuista kuvista. Laske pulkalla tai lähde luistelemaan!

Kun kyseessä on yksi asia, ei se loppujen lopuksi vie mahdottoman paljoa aikaa. Suunnitteleminen sitä aikaa vie (ja on asioita, joissa suunnitteluun on kyllä suotavaa panostaa huolella – uskoakseni esimerkiksi rakennusinsinöörit ovat tästä kanssani yhtä mieltä).

 

Ja kun tällaisen sitku-asian saa toteutettua, on fiilis yleensä aika hyvä. Onnistut kyllä! Älä suotta jää koloon pesimään kuten tämä pulu!

 

Pulu kolossa säädetty pieni copyright

 

Puluisin terveisin

 

Kristiina

11.2.2016

 

Jotkin asiat saavat vain luovuuden heräämään. Hyvä biisi, mukaansatempaava kirja, taideteos tai kaunis maisema – tai vaikka hemaisevan värinen koppakuoriainen!

 

Tapasin tässä vähän aikaa sitten suloisen, ehkä viisivuotiaan tytön. Hän oli hyvin kriittinen omia taiteilujaan kohtaan, ja ennakoi lyhyen ajan sisällä monta kertaa ”Mä en osaa.”

Kuinkahan monta kertaa tuota samaa lausetta on tullut itse tankattua? Varmaan miljoonia, vain lievästi liioiteltuna – ja sitten kuitenkin, aika monta kertaa sitä onkin osannut. Vaikka ei nyt täydellisesti, niin aivan riittävän hyvin kuitenkin. Ja joskus menee plörinäksi, eihän sille mitään voi. Mutta katse eteen ja suupielet ylöspäin (kiitos Elalle mainiosta lyriikasta)!

 

Alku on usein vaikeaa, välillä tarvitsee pientä kannustavaa tuuppausta, että saa homman etenemään. Luova toiminta tarvitsee aikaa, tilaa ja turvallisuutta, luottamusta ja rohkaisua. Varsinkin jos maalaaminen, askarteleminen tai vaikkapa näytteleminen on tekijälleen uusi, vieras alue. Uudet asiat kun tuppaavat helposti jännittämään niin lapsia kuin aikuisiakin.

Toivon, että sain omalta osaltani tsempattua tuota aiemmin mainittua tyttöä edes vähän näkemään, että hänen luomuksensa oli hyvä. Ihan vain siksi, että hän oli siihen keskittynyt, että se oli hänen tekemänsä. Ehkäpä hän innostuu joskus luomaan jotakin aivan omaa onnistumisen ilolla maustettuna!

 

Aika monessa kohdassa olisi hyvä päästä katsomaan itseään ja omia tekemisiään kuin jonkun toisen silmin. Yhtäkkiä kaikki saattaakin alkaa näyttää paremmalta. Itsekritiikki on sopivina annoksina ihan passeli juttu, mutta liiallinen itsekriittisyys on jo lamauttavaa. Mistä se sitten lähtee, liian tiukka arviointi omia tekemisiään kohtaan? Ylen sivuilta löytyi asiaan liittyen mielenkiintoinen juttu (klik klik!).

 

Sulka I säädetty copyright pieni

 

Luovuus ei tykkää liiasta itsekriittisyydestä. Eikä liian ahtaista reunaehdoista.

Taiteen osalta löytyy koulukuntia joka lähtöön aina hyperrealismista superabstraktiin ilmaisuun. Hiljattain edesmennyt Erkki Pirtola teki mittavan työn ITE-taiteen (Itse Tehty Elämä) esiinmarssittajana tuoden näkyviin nykykansantaiteen rivit.

Ehdin olla 2000-luvun alussa pienen hetken Pirtolan oppilaana. Ehkäpä sieltä on jäänyt elämään jonkinasteinen fiiliksellä tekeminen ja toisaalta halu antaa tilaa monimuotoisuudelle, myös omissa töissä.

ITE-henki hullaannuttaa – oma näkemykseni on, ettei siinä ole mitään valmiita malleja tai sääntöjä joita pitäisi noudattaa. Sen sijaan se mahdollistaa taiteen tekemisen mistä aiheesta ja mistä materiaalista vain! Se on juuri sitä ihanaa leikkiä, mitä taide mielestäni parhaimmillaan voi olla. ITE-taide antaa tekijälleen ilmaisukanavan, ja voi katsojalleen luoda monentasoisia kokemuksia vaihdellen huvittuneisuudesta ihmetykseen ja ihailusta ällötykseen.

 

Anna mennä. Heittäydy. Piirrä, maalaa ja roiski värejä – hyvä, jos suurin osa osuu paperiin, mutta ei se ole niin justiinsa vaikka ei osuisikaan (ellei sinulla ole upouutta valkoista nahkasohvaa tms.).

Nämä ovat niin hyviä ohjeita, että pitäisi yrittää joskus itsekin noudattaa...

 

Ei aloittaessa ole aina pakko tietää, mitä oikeastaan on tekemässä. Matkan pää voi selvitä vasta perillä.

 

Loikkaa luovuuden siiville!

 

Kristiina